27. helmikuuta 2011

Varjostukset

Luet näissä romanttis-lyyrisissä kuvitelmissa mm. ”Kaikki kirjallinen tuotantoni on syntynyt projisoimalla ventovieraille motiiveja.” Sieluistani nousevat tyylit, ansioluettelot, innostuneet ylistykset, suonistot. Tunnen rintalastassani immateriaalisen maailmanmestarin.

Kosteiden hiusten kuvioima kangas, satumainen; loputtomasti huomioita. Tässä valotuksessa vereni on irrelevanttia ja bioluminesoivaa. Kirkaslimaisten lapsieni silmäripset kuultavat kuin tuntosarvet. Kaikki itkevät, he ovat itkemässä äärelläni, rannallani

puiden ja epiteettien katveessa. Lehtien pehmeät kultaukset ovat armeliaan maisemamaalarin. Sisätiloissa avaamme tanssimaailman manuaalit, kertovat miesten ankarat kumarrukset. Näin puhui Antonius, seulonnan isä, nasevia lauseita veistävä muurari Raumalta,

maailmanmainetta nauttiva värivikainen snautseri. Sieraimet ovat unessa viisaat. Vesiaiheiden, läpinäkyvän tai maitomaisen lasin ja kiiltävän teräksen sommitelmat kuvastavat terminaalista rakkauttamme. Tämä luvanvarainen oireilu on mainitunlaisen ammattimaista,

vartalo pysyy liikkumatta, mutta tasapainoaistissa lainehtii. Liikkeitäni rajoittavat spiraaliluut, omalaatuiset ja -lakiset anatomiamme yhdessä; kruunut, korusilmä, marginaaliseksi, silmukat. Rintaliivit lakastuvat, sukkanauhani häviävät tummasilmäiseen nurkkaan.

Kaikki näistä tiloista avautuvat näkymät kirjaan. ”Tunnen rintalastassani . . . immateriaalisen”, mutisen. Salanimieni elämänratkaisut eivät tyydytä minua. Itsensä myymistä siirtymäkautena? Minimivaatimus universumille on transitiivinen sulkeuma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti