Entuudestaan tiesimme, miltä sade maistuu kuljettua, kuinka lehdet napsahtelevat pisaroivat, maan ääni virtaava. Me odotamme kuin maalauksen keskellä, oksilla vedet taipumassa/vierähtämässä; maisema on lasia, päivät täällä valkeita. Saavuttava siihen missä olet, sanoit, mutta tilasta toiseen ei ole tietä. Puun alla kolme katsetta, horisontteja. Vie kädet kasvoillesi: koivunmakuista vettä, ja ihmetytä itseäsi katumuksen matemaattisuudella, niin kuin pakkanen havahduttaa kun on vielä pimeää; suljit ikkunan, odotit, mutta jokin oli päästynyt yöhön. Mikä on määrätyssä tilassa ravintoa on sen ulkopuolella likaa, ja sanomasi muistutti minua tästä, on kahtalainen tapa hahmottaa, ja kahtalaisetta: mutta siitäpä et pääse. Valinnat, jotka sinulle on valittu. Niin se on, mutta...

Kuulaat vedet, jotka mekaniikan säätelemättömissä, joiden tultava kutsumatta. Lakeuksilla heinä hengittää hitaasti, pyörteillen. Eikö tässä ole kysymys, joka vasta nyt saa muodon? Eivät erottavat eivätkä yhdistävät tekijät, koska kumpikin seurausta puutteellisesta viestistä. Ratkaisu sanomatta jättämisessä. Sinun järjestelmiäsi määrittää ongelmattomuus. Tietä ei siksi ettei salaman polkua käydä: ja tieto: ei tietä kuljettavissa: ei kompassiksi, maailmankatsomukseksi. Mutta lohdullisen murskautumisen sijaan aiheiden suunnitelmaton, iloinen sommitelma, kiteytyminen: uusi sanasto, mahdollisuuksien teksti. Se ei ole kummempi kuin toisetkaan päivät, siten poikkeus täsmentää, eristyneisyys lupausta; yksinäisyys lupausta; vihreää lupausta: lammikossa maa ja aurinko.

Käsiksi: mutta käsissä ongelma, kalastusverkko. Kuura purtemme laidoilla, aurinko hahmotta, haalistus, lazuulinsinistä, munankuorimaista vellontaa. Etelänavan parvet; naurua, kovempi kiille kompuroivilla aalloilla. Öisin virtojen kulkua kauas kuin maailmankuvat, kartastoa öljyn valossa, mustunut, merikortteja, rekistereitä, eläinradan koordinaatistoa, kotiloita kuin kivimurskaa, kuuntelen kaikkea! Unohtanut, kuten sen, mitä ennen unta päättää muistaa. Kaavan, ahjon. Vien sormenpäitä pitkin lakanan pintaa, pölypunkkeja ihon lohkoihin, käsissä ongelma, luokse-pääsemättömyys. Hiuksia pään myötäisesti, pisaroiva ääni. Tekniikkamme ja maailmanselityksemme; unohtaa, mitä tuli muistaa. Nostettaessa verkkoon jäänyt saalista kuin veneluita, vieraita sanoja, viittaavia. Laistetun. Kuvittelen niiden muodostavan merkityksiä, verkon asettelun, kirjan, valveen savumaisia katkelmia. Kuka niin kuka voi lopulta sanoa sanaakaan siitä maailmasta, johon merivirrat hänet kenties, sattuman oikusta, lopulta johdattivat, tutkimusmatkaajan; ja kuinka vieraat olivat ne rannikot, jotka hän viimein näki oudossa valossa, joka periytyi päiviltä ennen auringon nousua, niin kaukana, että kaikki on silmissä mikroskooppista, nyt, lähestyttäessä pilvien lävitse

ottivat sinusta kuvan      tietämättäsi muistoksi