Päivänvalosta tällainen tarina, merkinnöittä, muistiin luottaen: odottamattomaksi tehty. Tänään hauraampaa ilmaa, linnunpoikasten keltaisin kurkuin haukkovaa, kiusoittelevaa; tilkiten!. Ei hetkiin voi unohtua, sekin on yksinkertaista kuin eilispäivä, kuin sormenpäissä kaukaisen aterian ainekset, yhdessä lepääminen. Ja leikkiä, etenkin: sanojen välisistä hauraista kohdista, soinneista, valkeudesta, sanojen kuihtuneista tavuista. Mitä on yhteinen, tuloksettakin, ellei sen varaan rakennettua? Kaikkea maailman aikaa. Silmissä on liiaksi näkemiseen, siksi tuoksut, materiaali sormissa, siksi jauhettu korianteri, musiivikulta. Sanat kuin korvat. Merkillisintä on, että osaamme taitavasti kartoittaa näiden syvänteiden reunamia kuitenkaan vajoamatta; joskus äyriäinen kuin keraaminen esine, jättikasvua, kohtumaisuutta, tai mustaa sapp— tarkoitan, mustia savuttajia. Käytännöt hymyilyttävät: nämä rikkaudet, joista me useimmiten kokemuksitta ja tiedoitta, eivät ole kaukaisemmat kuin planeetan leveät kasvot. Näin jokainen toiselle oppilas.

Meihin uponnut käytäntö: et huomaa sitä ennen; minäkään. Yhteinen toistettavuudessa, yksinäisempää kuin elokuvateatterillinen yksilöityjä elokuvia, saatat sanoa, tai viihdeteollisuuden yleisyyksien kyllästämiä unimaisemia; kuuntelen niin kuin kissaa peseytymässä, keväässä.

Hyvin tietoisina siitä, kuinka valtaosa kokemusmaailmastamme on kertakäyttöistä. Olemmeko oppineet ilon mekaniikan? Virranvastaisuutta, virran mukaisesti; kuten kallion tyyneen porautuvat kivet. Hyvällä syyllä voi sanoa tyytymättömyyden olevan tyytyväisyyden edellytys. Onko sittenkään? Ajatellaan samanaikaista liikettä useaan suuntaan. Eloperäisen kasvun ja yksinkertaisen pyörän pyörittämisen periaate sama. Tämä oli kenties kevään ihmiselle tuttua; puutkin puita, vuoret vuoria. Sinäkin olet varmasti ollut lapsena hauskannäköinen kuin kurkottava kissa. Synnymme tällä tavoin, keskeltä kasvaen: olemisen koneet. Yhtä olisi kokonaisuuden palauttaminen sydänlihakseen, muistin ensimmäiseen liikuttajaan, mutta kohtaa vain kaikenkarvaisten pyrkimysten huvittavuuden, huvin. Eräänlainen ymmärrys tämäkin, ymmärrykseen puhjennut kaarna.

Tällä välin puut ovat jatkaneet matkaa.

Unen, jossa isäni oli kirjoittanut isoisästä     kirjan, ja riittävästi kirjoitusvirheitä. Rakastettavat piirteet kummassakin. Isoisä ja minä emme tavanneet. Sanoin hänelle (kysyin): miksi kaikki tulee olevaksi samanaikaisesti,     hän vapisi kuin petroli jäällä


Lumen peitot eivät peitä, saata lopullisiksi; viittaavat seuraaviin aikoihin. Kuitenkin, etäisiksi kuin auringot. Oksan hiljaiset nivelet liikkumattomassa valossa, suunnitelmaton kuvallisuus. Tiloja heijastava maailma kuten peilin kylmät salit. Liiku (yritä): vaihtuvat kaleidoskooppimaisina, sälähtäneen jään sadoissa peileissä aivan kuin sarjana väkivaltaisia heijastuksia kulkemistasi tiloista. Tai aurinko hajoavilla kidepilvillä. Tarkkaavaisesti. Näin tiiviissä valossa talot hyvin pienet, katot kuin kämmenet      päästyy viisi kyyhkyä, tuulen seurausta nämäkin. Savumaista lunta,


tuulen johtamaa ruohoa, valkeita korsia, tihkua; sateen lehtimäinen ääni. Millainen on siis tila, jonka mielit ilmaista? Sanohan: väistämättä on kyyhkyilläkin kylmä, epäilemättä vieras tapa hahmottaa (jos hahmottamisesta voidaan puhua); olen kenties tuntenut paljon jos muistan oikein      mutta kyyhkyjen kylmyyttä? Kasvissa lepääminen ennen kuin havaitsee sen kuolleeksi, pikemminkin: hämähäkkimäinen, monine jalkoineen, oksat kudosriekaleina verkkokalvolla, sameita kelluvia. Rannalla jäät pirstana kuin tarinat.


Jälkeenpäin kaukaiset hyönteiset, tiivistyvä kosteus, helmimäinen, sen tapaisia. Nummilta saapuu ääntä kuin valoa (vai päinvastoin), sormien kokoista tuulta      vesi-väreillä