Auringon mikrobit

Suuntautuessaan teleskoopin raikas ja mekaaninen silmä luo liukkaita tähtikuvioita. (Hänen mieleensä juontuu viljelmä petrimaljassa. Lisäksi: kaukoputken toisessa päässä on luiseen kuoreen upotettu silmä. Esihistoriasta lähtien ovat luumme olleet osoittamisen, katsomisen, suuntaamisen välineitä.) Hän sulkee luomensa, hieroo silmämuniaan keltaisin sormin.

Päivälleen kaksisataa vuotta sitten hänen kaltaisensa mies heräsi, harjasi hampaat huuhtelematta suutaan, ajoi parran käyttäen peilinä lusikkaa, pakkasi rinkkaan metsästyspuukon, retkikeittimen, amfetamiinin, sidetarpeet; hartain, täsmällisin liikkein sytytti tuleen teltan, jossa hänen toverinsa nukkuivat; otti suuntiman kohti luodetta ja taittoi jäljellä olevan matkan.

Hän hieroo edelleen silmiään. (Näkökentässä vipeltävät, kivuliaan kirkkaat ankeriaat.) Astronomi hänessä kertoo huomisen olevan otollisempi. Lapsen muotoinen ääni vastustaa, kuinka sen on tapahduttava tänään, tahdon hänen todistavan sitä nyt. Hän matkaa aluksessa kuin aivot valaassa. Äänimaisema: vesinisäkkäitä, kaikukiertoa, vaaleanpunaista kohinaa.

(Tähtien kaukaiset kaupungit seuraavat häntä levolle.) Hytissään hän tapaa näköisensä naisen, mutta hänen katseensa kiinnittyy piirteiden sijaan peilin pintaan. Mitkä ovat hänen muistikuviaan? Esim. peukaloisen ohikiitävä puistatus, heinäsirkkojen elektroniikka, järven likainen ikkuna? Iho tuoksuu kuivuvalle vedelle. Mies polttaa tupakkaa laskiessaan jäniksen veren.

”Rakastellessaan hän on äänekäs kuin junalla täyttyvä tunneli.” Matkan voimakkaat aksentit ja natisevat rakenteet, kasvojen tuhkakupit ja ovet. Murhaaja istuu, tyyntyy, avaa aikakauslehden. Murhaaja vaihtaa asentoa, murhaajan sormet vaihtavat paikkaa. Alejon oli määrä jatkaa tarinaa, mutta hän on jälleen juonut sängyllisen patjajousia linnunlaulun lävitse.

Kuulin, että pidät kurkuista, joten panimme kurkun kurkkuusi

Joskus kadotan ”punaisen langan” ja syön päiväkaupalla auringonkukansiemeniä ja elohopeaa. Joskus nielen lusikoita kuin iilimatoja ja röyhtäilen titaania ja luonnonkuituja ovaalin muotoon levinneestä suustani. Minulle sanotaan, ettei minun tulisi korostaa ampumahaavoja ja kauhua eläinten suissa, mutta totuus on, että vihaan täyttä elämää uhkuvia täytettyjä eläimiä. Valokuvaan kasvojani syödessäni maailman tulisimpia chilejä ja ylläpidän kuvablogiani näitä hetkiä varten. Joskus olen kuristua ja itken vuorokauden nuollen lattiakaivoja, kerin irtohiuksia lusikoiden ympärille ennen kuin työnnän ne kurkkuuni ja puhun lieriöille irtosuhteistani. Kuvittelen tapaavani puoleensavetäviä ja luhistuneita ihmisiä ja olevamme keskeisissä asioissa ”yhtä mieltä”. Joskus käsissäni on istukka, joskus Kolmas mahdottomuuksien kirja, Linnunsydänten ravinto-ominaisuudet ja Täydellisen valaistumisen taiat. Opin arvostamaan käsiäni vasta menetettyäni ne. Lopulta ajattelen itsemurhaa joka päivä. Huomaan lukevani teosta, joka onkin tympeä ja turha, verhot avautuvat idioottimaisesti latteaan vaniljapäivään ja viillän suupieleni lasten kirkaisuilla. Välimerkit jäävät rivosti levälleen.

!