Entuudestaan tiesimme, miltä sade maistuu kuljettua, kuinka lehdet napsahtelevat pisaroivat, maan ääni virtaava. Me odotamme kuin maalauksen keskellä, oksilla vedet taipumassa/vierähtämässä; maisema on lasia, päivät täällä valkeita. Saavuttava siihen missä olet, sanoit, mutta tilasta toiseen ei ole tietä. Puun alla kolme katsetta, horisontteja. Vie kädet kasvoillesi: koivunmakuista vettä, ja ihmetytä itseäsi katumuksen matemaattisuudella, niin kuin pakkanen havahduttaa kun on vielä pimeää; suljit ikkunan, odotit, mutta jokin oli päästynyt yöhön. Mikä on määrätyssä tilassa ravintoa on sen ulkopuolella likaa, ja sanomasi muistutti minua tästä, on kahtalainen tapa hahmottaa, ja kahtalaisetta: mutta siitäpä et pääse. Valinnat, jotka sinulle on valittu. Niin se on, mutta...

Kuulaat vedet, jotka mekaniikan säätelemättömissä, joiden tultava kutsumatta. Lakeuksilla heinä hengittää hitaasti, pyörteillen. Eikö tässä ole kysymys, joka vasta nyt saa muodon? Eivät erottavat eivätkä yhdistävät tekijät, koska kumpikin seurausta puutteellisesta viestistä. Ratkaisu sanomatta jättämisessä. Sinun järjestelmiäsi määrittää ongelmattomuus. Tietä ei siksi ettei salaman polkua käydä: ja tieto: ei tietä kuljettavissa: ei kompassiksi, maailmankatsomukseksi. Mutta lohdullisen murskautumisen sijaan aiheiden suunnitelmaton, iloinen sommitelma, kiteytyminen: uusi sanasto, mahdollisuuksien teksti. Se ei ole kummempi kuin toisetkaan päivät, siten poikkeus täsmentää, eristyneisyys lupausta; yksinäisyys lupausta; vihreää lupausta: lammikossa maa ja aurinko.