Unen, jossa isäni oli kirjoittanut isoisästä     kirjan, ja riittävästi kirjoitusvirheitä. Rakastettavat piirteet kummassakin. Isoisä ja minä emme tavanneet. Sanoin hänelle (kysyin): miksi kaikki tulee olevaksi samanaikaisesti,     hän vapisi kuin petroli jäällä


Lumen peitot eivät peitä, saata lopullisiksi; viittaavat seuraaviin aikoihin. Kuitenkin, etäisiksi kuin auringot. Oksan hiljaiset nivelet liikkumattomassa valossa, suunnitelmaton kuvallisuus. Tiloja heijastava maailma kuten peilin kylmät salit. Liiku (yritä): vaihtuvat kaleidoskooppimaisina, sälähtäneen jään sadoissa peileissä aivan kuin sarjana väkivaltaisia heijastuksia kulkemistasi tiloista. Tai aurinko hajoavilla kidepilvillä. Tarkkaavaisesti. Näin tiiviissä valossa talot hyvin pienet, katot kuin kämmenet      päästyy viisi kyyhkyä, tuulen seurausta nämäkin. Savumaista lunta,


tuulen johtamaa ruohoa, valkeita korsia, tihkua; sateen lehtimäinen ääni. Millainen on siis tila, jonka mielit ilmaista? Sanohan: väistämättä on kyyhkyilläkin kylmä, epäilemättä vieras tapa hahmottaa (jos hahmottamisesta voidaan puhua); olen kenties tuntenut paljon jos muistan oikein      mutta kyyhkyjen kylmyyttä? Kasvissa lepääminen ennen kuin havaitsee sen kuolleeksi, pikemminkin: hämähäkkimäinen, monine jalkoineen, oksat kudosriekaleina verkkokalvolla, sameita kelluvia. Rannalla jäät pirstana kuin tarinat.


Jälkeenpäin kaukaiset hyönteiset, tiivistyvä kosteus, helmimäinen, sen tapaisia. Nummilta saapuu ääntä kuin valoa (vai päinvastoin), sormien kokoista tuulta      vesi-väreillä