Päivänvalosta tällainen tarina, merkinnöittä, muistiin luottaen: odottamattomaksi tehty. Tänään hauraampaa ilmaa, linnunpoikasten keltaisin kurkuin haukkovaa, kiusoittelevaa; tilkiten!. Ei hetkiin voi unohtua, sekin on yksinkertaista kuin eilispäivä, kuin sormenpäissä kaukaisen aterian ainekset, yhdessä lepääminen. Ja leikkiä, etenkin: sanojen välisistä hauraista kohdista, soinneista, valkeudesta, sanojen kuihtuneista tavuista. Mitä on yhteinen, tuloksettakin, ellei sen varaan rakennettua? Kaikkea maailman aikaa. Silmissä on liiaksi näkemiseen, siksi tuoksut, materiaali sormissa, siksi jauhettu korianteri, musiivikulta. Sanat kuin korvat. Merkillisintä on, että osaamme taitavasti kartoittaa näiden syvänteiden reunamia kuitenkaan vajoamatta; joskus äyriäinen kuin keraaminen esine, jättikasvua, kohtumaisuutta, tai mustaa sapp— tarkoitan, mustia savuttajia. Käytännöt hymyilyttävät: nämä rikkaudet, joista me useimmiten kokemuksitta ja tiedoitta, eivät ole kaukaisemmat kuin planeetan leveät kasvot. Näin jokainen toiselle oppilas.