Arkeenvaeltaja

Tunnisteet: elämä, häpeä, lepo, muutos, rakkaat, suru, ystävät



Olin kai jo kymmenen, kun aloitin pianonsoiton. Kaksitoistavuotiaana oli myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Olen aina ollut ylipainoinen ja myöhässä. Pullukka pinnistelee, mutta linja-auto kiihdyttää pysäkiltä, kun onneton puuskuttaa pitkin jalkakäytävää.



Voin niin pahoin, että kokemus on melkein mielenkiintoinen. Horjun, yökkään, vääntelehdin, hikoilen, sätkin ja ynisen. Tiedän kuulostavani vakuuttavalta, mutta vain niiden korviin, jotka eivät niin sanotusti musiikkia ymmärrä.



Moni ihminen ahdistuu tai hätääntyy kohdatessaan itkevän ihmisen. Musiikinteoria antaa tarvittavat vastaukset kysymykseen ’miksi’; miksi taideteos on sietämättömästi vanhentunut, kaunis mutta etäinen, ehkä kuollut



Sataa. Sisälläni on herkästi kipua tuntevia onteloita ja kosteita kalvoja. Vartalon äänet ovat märkiä, vartalon hiljaisuus kuivaa. Tarkoituksettomuus on yhä yhtä tarkoituksetonta ja haluttomuus ennallaan, mutta olen joutunut adrenaliinin eritystä lisäävän raivon valtaan.



Elämään kyllästyneenä, yhteiskuntajärjestelmään ahdistuneena ja vihaisena kaikkea ajateltavissa olevaa kohtaan keitän lounaaksi pikanuudelia ja nypin vaatteistani pesunukkaa. Itkukin kuulostaa naurettavalta, koska nenäkäytäväni ovat niin täynnä räkää, että ne pörisevät omia aikojaan.



On hyvä keksiä tekemistä, sillä ilman syytä on aamuisin herääminen melko mahdotonta. Paljaat varpaat ja sormenpäät etsivät kiinnekohtaa sileällä pinnalla, lipeävät, itkeskelen märillä kaakeleilla.



Hajamielistä kiinnostusta ikkunaan piirtyneitä vesisateita kohtaan. Koko tietoisen elämäni ajan on kokemuksissani ollut mukana likaa, roiskeita, naarmuja, pölyä ja kolhuja. Maailma ei ole mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei haluja tai vapauksia. Minä en osaa haluta mitään. Minun ystäväni on aktiivinen.



Miksi maailmassa on niin paljon kauniita, hoikkia ja hyvännäköisiä ihmisiä? Pikadeittailussa on tavoitteena tehdä vaikutus toiseen kahdessa ja puolessa minuutissa. Meitä on säyseä joukko huumattuja hoidokkeja, ja me noudatamme vastalauseitta päiväjärjestystä,



joka ei sisällä käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia vaatimuksia. Lehmät tuijottavat minua pajan alapuolella olevasta karusta tarhasta. Ehkäpä elän näitä lyhyitä hetkiä varten.



Ajattelen Clärchenin kasvoja puolivalossa, kirkasta kuutamoa, turkkilaisia savukkeita ja mustan matkagramofonin ylle kumartunutta Davidia. Istun meluisassa liikuntahallissa ja kaikki se katoaa. Kaikki tämäkin katoaa, emalisilmäni itkee.



Etäisyyteni horisontista on 4,66 kilometriä. Viehtymys mahdottomaan liittyy potenssin heikkenemiseen. Kirjoitan Post-it-lappuihin ohjeita päivittäisiin aktiviteetteihin, mutta en koskaan muista noudattaa niitä.



On vain suoriuduttava



suo