Joskus kadotan ”punaisen langan” ja syön päiväkaupalla auringonkukansiemeniä ja elohopeaa. Joskus nielen lusikoita kuin iilimatoja ja röyhtäilen titaania ja luonnonkuituja ovaalin muotoon levinneestä suustani. Minulle sanotaan, ettei minun tulisi korostaa ampumahaavoja ja kauhua eläinten suissa, mutta totuus on, että vihaan täyttä elämää uhkuvia täytettyjä eläimiä. Valokuvaan kasvojani syödessäni maailman tulisimpia chilejä ja ylläpidän kuvablogiani näitä hetkiä varten. Joskus olen kuristua ja itken vuorokauden nuollen lattiakaivoja, kerin irtohiuksia lusikoiden ympärille ennen kuin työnnän ne kurkkuuni ja puhun lieriöille irtosuhteistani. Kuvittelen tapaavani puoleensavetäviä ja luhistuneita ihmisiä ja olevamme keskeisissä asioissa ”yhtä mieltä”. Joskus käsissäni on istukka, joskus Kolmas mahdottomuuksien kirja, Linnunsydänten ravinto-ominaisuudet ja Täydellisen valaistumisen taiat. Opin arvostamaan käsiäni vasta menetettyäni ne. Lopulta ajattelen itsemurhaa joka päivä. Huomaan lukevani teosta, joka onkin tympeä ja turha, verhot avautuvat idioottimaisesti latteaan vaniljapäivään ja viillän suupieleni lasten kirkaisuilla. Välimerkit jäävät rivosti levälleen.
!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti