Jos ajattelet kotiloita julmimmalla tavalla, ajatteletko murskau-

tai ajattelevasi keilakotiloita vedenpinnan lävitse, koralliriutat

itseäsi, jolloin voit olla ajattelematta mitään. Halutessasi voit

vaihtaa nivelkotilot merileviin, poimit kourallisen, elastisiin

venymiin, jotka virtaavat kuin valaiden henget. Kotilot,

jotka voivat olla tai olematta kiertoilmauksia, jotka olet jo

polkenut murskaksi. Lithopomat ovat todellisuudessa

jotakin lohdutonta. Rantauduin vasten onnetonta ja kappaleita.

Minulle tuli huono olo, kun se heilutteli käsiä ja osoitteli

minua. Niin mikä? Se kuulosti sirkkeliltä, sillä sillä ei ollut

jäseniä, minä minä en kykene puhumaan tästä. Tavuni vaipuvat

kuten kouristeleva alumiini. Halutessasi voit korvata

lohduttomat kotilot epätoivoisilla ravuilla. Alumiinin

uppoavilla taloilla. Minun on mahdoton sanoa, sillä pääkalloni

on teleportannut päästäni. Entinen palloni tyhjenee kuin

”kokemus”. Hän, minämme, tuntee vartalollaan ruumiittomia

sormia, kuin naisen hengitystä. Naisten hengittävät sormet.

Tai avuttoman valaan. Merihirviöiden kitaan mahtuvat kaikki

maailman ydinjätteet ja -aseet, ryökäleet tulevat ja kostavat

liikapyydettyjen valaiden puolesta. Yritän ja yritän yhä vain

elää, mutta olen yhä ruumis. Tahdon kertoa, kuinka tahdoin

kertoa, että olen unohtanut, mitä olin unohtanut. Se kaikki on

vain kuvitelmaa, se kaikki on vain, se kaikki on se kaikki se.

Halutessani voin päättyä. Kyllä vain haluan päättyä. Esim.

kerrostalon ikkunat helähtävät, ja tuhoon tuomittu valtakunta

peittyy viimein tumman ja kylmää huokuvan meren äärettömän

vaahtopäisen sylin hyisen väräjävän pinnan ikuisen haudan-

hiljaisuuden, haudanhiljaisuuden,